Kaikki mikä on minun on sinun
(All That I Have is Yours)

Vaikkakin tuhlaajapoika vertaus keskittyy poikaan, joka oli kadonnut, ja joka löytyi, niin siinä kertomuksessa on toinenkin poika.

Hän valitti, että vaikka oli palvellut isäänsä kaikki ne vuodet, eikä isä ollut antanut hänelle mitään (Luuk.15:29), kun taas hänen veljensä toivotettiin tervetulleeksi takaisin sankarina, vaikka tämä oli tuhlannut perintönsä. On mielenkiintoista, että nuorempi poika tuli takaisin ja sanoi: “En ole enää arvollinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Tee minusta yksi palvelijoistasi” (Luuk.15:19). Vaikka hän oli valmis tulemaan palvelijaksi, hänen isänsä otti hänet jälleen pojakseen. Vanhempi poika oli ollut aina kotona, mutta hän näki itsensä palvelijana. Huomaa kuinka hän sanoo: “Nämä monet vuodet minä olen palvellut sinua” (Luuk.15:29). Hän myöskin valitti, että hänen isänsä ei ollut koskaan antanut hänelle mitään. Näyttää siltä, että hänellä oli palvelijan asennoituminen, eikä pojan. Hän odotti palkkaa, sensijaan että olisi ymmärtänyt oman asemansa perillisenä isänsä talossa.

Kun isä antoi nuoremmalle pojalleen perinnön, Luukas sanoo: “Niin hän jakoi heille omaisuutensa” (jae 12). Siis hän antoi nuoremmalle pojalle osuutensa, ja mitä jäi jäljelle, kuului vanhemmalle pojalle. (Vanhemman pojan perintöoikeus koski suurinta osaa omaisuudesta. Kun vanhempi poika teki työtä perheen liiketoiminnan hyväksi, todellisuudessa kaikki jäisi sitten isän kuoltua hänelle. Sensijaan, että olisi käyttäytynyt kuin perillinen, hän käyttäytyi kuin palvelija ja oli pahoillaan, kun isä ei koskaan antanut hänelle mitään.

Molemmilla pojilla oli sama ongelma. He eivät voineet odottaa laillista perintöaikaa. Molemmat halusivat sen tässä ja nyt. Ero oli siinä, että toinen vaati osansa ja otti sen, kun taas toinen eli katkeruudessa ja vihassa. Jos he olisivat odottaneet oikeaa aikaa, olisivat he molemmat olleet paljon onnellisempia, ja isä olisi säästynyt sydänsurulta menettäessään ensin nuoremman ja sitten vanhemman pojan.

Mutta tämä on monen uskovan elämää. Me kaikki tavalla tai toisella haluamme siunauksia ja perintöoikeuttamme juuri nyt. Jotkut nimeävät sen ja vaativat sen, ja tekevät kaiken mahdollisen saadakseen sen ennenkuin se todella kuuluu heille. Toiset katsovat karsaasti niitä, jotka nauttivat tässä maailmassa, ja tuntevat itsensä petetyiksi. “Miksi ei Jumala vuodata siunauksiaan minulle nyt? Ja miksi minä en voi saada edes vähän sitä perintöä?” Näin kyselevät monet. Seuraava kysymys on sitten: “Rakastaako Jumala minua todella? Jos hän rakastaisi, varmaan hän antaisi minulle nuoren vuohen, että voisin nauttia ystävieni kanssa” (jae 29).

On tärkeää ymmärtää isän vastaus vanhemmalle pojalle. “Poikani, sinä olet aina kanssani”(31). Tämän olisi pitänyt riittää - olla tietoinen, että hän oli isän kanssa ja isä oli hänen kanssaan. Hebrealaiskirje antaa vastauksen ahneuteen: “Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ‘En minä sinua hylkää, enkä sinua jätä” (Hebr.13:5). Jospa me näkisimme kuinka siunattuja me olemme, kun meillä on hyvä suhde hänen kanssaan, ja että hän on luvannut olla jättämättä meitä koskaan! Jos me vain voisimme nauttia siitä yhteydestä ja kanssakäymisestä, niin me emme haluaisi mitään muuta. Mutta jos me olemme tyytymättömiä suhteestamme Isään, me alamme etsimään maallisia siunauksia. Jos me vain näkisimme kuinka siunattuja ja rikkaita me olemme juuri siksi, että hän on aina kanssamme ja hyväksyy meidät rakkaudessaan.

Toinen asia, minkä isä sanoi: “Kaikki, mikä on minun, on sinun”. Toinen poika oli kylläkin tuhlannut osansa. Kaikki, minkä vanhempi poika näki ja kosketti, oli todella hänen. Hänen vain olisi tarvinnut odottaa oikeaa hetkeä. Samalla tavalla me olemme Jumalan lapsia, ja jos olemme lapsia, olemme perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa. (Room.8:17). Tämä maailma ja kaikki, mitä siinä on, on meidän, kun Valtakunta tulee, ja se päivä ei ole niin kaukana tulevaisuudessa, kuin me luulemme. Hyvin pian se kaikki on meidän, kun Jeesus perustaa valtakuntansa, ja sinä päivänä minä olisin mieluummin poika kuin palvelija. Mutta ennen sitä ottakaamme huomioon: “Hän, joka ei säästänyt omaa poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?” (Room.8:32).

Tämä ongelma ei ole uusi. Herra vei Israelin lapset luvattuun maahan siunauksissa. Mutta kansa kyllästyi hänen päivittäiseen huolenpitoon ja tuli kärsimättömäksi odottaessaan toivon täyttymistä ja alkoi haluamaan Egyptin nautintoja. Sensijaan, että heidän silmänsä olisivat olleet kiinnitetyt perintöön, he kaipasivat lihallisia asioita, eivätkä vain vihastuttaneet Jumalaa, vaan heiltä kiellettiin pääsy tuohon maahan. Ehkä se päivittäinen manna ei ollut niin miellyttävää kuin kala, valkosipuli ja muut maailman kasvikset, mutta se on kaikki mitä me tarvitsemme pysyäksemme matkalla kunnes saavutamme perintömme. Ehkä Herra myös tekee mannan vähemmän haluttavaksi, siksi että me emme pysyisi erämaassa, vaan pyrkisimme saavuttamaan lupauksen täyttymisen.

Pääasia siis on kiinnittää katseemme päämäärään.
“Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä luvattua saavuttaneet vaan kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja tunnustivat olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Sillä, jotka näin puhuvat, ilmaisevat etsivänsä isänmaata. Mutta nyt he pyrkivät parempaan, se on taivaalliseen. Sentähden Jumala ei heitä häpeä, vaan sallii kutsua itseään heidän Jumalaksensa, sillä hän on valmistanut heille kaupungin” (Hebr.11:13,14,16).

“Niin olkaa kärsivällisiä veljet, Herran tulemukseen asti. Katso, peltomies odottaa maan kallista hedelmää, kärsivällisesti sitä vartoen, kunnes saa syksyisen sateen ja keväisen. Olkaa tekin kärsivällisiä, vahvistakaa sydämenne, sillä Herran tulemus on lähellä” (Jaak.5:7-8).

Älkäämme olko niinkuin nuorempi poika, jonka täytyi menettää kaikki, ennenkuin huomasi, kuinka siunattua oli olla Isän talossa.